7.10.2004

Helsingin hovioikeuden päätös 16.12.2002

A oli hänelle aikaisemmin poissaolon varalta asetetusta uhkasakosta huolimatta jäänyt saapumatta hovioikeuden 16.12.2002 pidettäväksi määrättyyn pääkäsittelyyn, johon hänet oli kutsuttu kuultavaksi rikosasian asianomistajana. A oli hovioikeuden saaman tiedon mukaan 13.12.2002 aloittanut rangaistuksen suorittamisen Suomenlinnan työsiirtolassa. A oli hyvissä ajoin ennen pääkäsittelyä kutsuttu hovioikeuteen. Hänellä oli ollut tilaisuus ilmoittaa pääkäsittelystä vankeinhoitoviranomaisille tai hovioikeudelle, jolloin olisi voitu ryhtyä toimenpiteisiin hänen toimittamisekseen pääkäsittelyyn. Hovioikeuden tiedossa ei ollut, että A olisi tehnyt tällaista ilmoitusta. Mainituilla perusteilla hovioikeus katsoi, ettei A:lla ollut ollut laillista estettä poissaololleen, minkä vuoksi se oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 8 luvun 4 §:n nojalla tuomitsi A:n hänelle poissaolon varalta asetettuun uhkasakkoon.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Antti Riikonen, Aino Virkkunen ja Tuomas Nurmi. Esittelijä Outi Mustajoki.

Välitoimet

Syyttäjä antoi pyydetyn vastauksen. Rikosseuraamusvirasto hankki asiassa selvityksen sekä antoi pyydetyn lausuman, joiden johdosta A ja syyttäjä antoivat heiltä pyydetyt lausumat.

Perustelut

1. A oli hänelle 23.10.2002 asetetusta uhkasakosta ja 21.11.2002 tiedoksiannetusta kutsusta huolimatta jäänyt henkilökohtaisesti saapumatta Helsingin hovioikeuden 16.12.2002 pidettäväksi määrättyyn pääkäsittelyyn, jossa häntä oli tarkoitus kuulustella asianomistajana todistelutarkoituksessa. A:n oikeudenkäyntiavustajan ilmoitettua tämän alkaneen 13.12.2002 suorittaa rangaistusta ja olevan Suomenlinnan työsiirtolassa hovioikeus on todennut, että sen tiedossa ei ollut A:n ilmoittaneen vankilaviranomaisille hovioikeuden pääkäsittelystä eikä hovioikeudelle vankilassaolostaan, jotta olisi voitu ryhtyä toimenpiteisiin hänen saamisekseen hovioikeuden pääkäsittelyyn. Koska A:lla ei siten ollut ollut laillista estettä, hovioikeus on oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 8 luvun 4 §:n nojalla tuominnut A:n hänelle poissaolon varalta asetettuun uhkasakkoon.

2. A on lailliseksi esteeksi katsomansa vankilassaolon perusteella vaatinut uhkasakon poistamista.

3. Hovioikeuden soveltaman lainkohdan mukaan, jos asianomistaja ei noudata hänelle annettua määräystä saapua henkilökohtaisesti sakon uhalla tuomioistuimeen, tuomioistuimen on, jos se edelleen pitää asianomistajan henkilökohtaista läsnäoloa välttämättömänä, tuomittava hänet asetettuun uhkasakkoon.

4. Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 28 §:n 1 momentin mukaan laillinen este on sillä, joka sairauden tai yleisen liikenteen keskeytymisen vuoksi on estynyt noudattamasta kehotusta saapua tuomioistuimeen. Jos ilmoitetaan tai muutoin tiedetään muu este, tuomioistuimen asiana on tutkia, voidaanko este hyväksyä lailliseksi. Vankilassaolo, kuten muukaan seikka, ei siten säännöksen sanamuodon mukaan ole automaattisesti laillinen este. Vankilassaolon hyväksyminen lailliseksi esteeksi tulee arvioitavaksi momentin jälkimmäisen virkkeen perusteella.

5. Korkeimman oikeuden täysistuntoratkaisussa KKO 1976 II 46 on kuitenkin katsottu tutkintavankeus jo sellaisenaan lailliseksi esteeksi saapua oikeuden istuntoon. Poissaoloon perustunut sakkopäätös purettiin arvioimatta sitä, olisiko vapautensa menettäneellä ollut mahdollisuus ilmoittaa ajoissa laitoksen henkilökunnalle saamastaan kutsusta saapua tuomioistuimeen. Huomiota ei kiinnitetty myöskään siihen, oliko vapautensa menettänyt ilmoittanut esteestään tuomioistuimelle. Oikeuskäytännön voidaan todeta vakiintuneen ratkaisusta ilmenevälle kannalle ja viranomaisen toimesta tapahtunut vapauden menettäminen on yleensä, joskaan ei poikkeuksetta, katsottu lailliseksi esteeksi.

6. Mainitun ratkaisun antamisen jälkeen oikeudenkäyntimenettelyä on kehitetty muutoksin, joita säädettäessä on tärkeänä pidetty oikeudenkäyntien suullisuutta ja välittömyyttä sekä niihin liittyen erityisesti keskitettyä oikeudenkäyntimenettelyä. Tällaisen menettelyn onnistumisen kannalta on asianosaisten ja muiden oikeudenkäynnissä kuultavien yhtäaikainen läsnäolo välttämätön. Asettamalla uhkasakko poissaolon varalta pyritään turvaamaan häiriötön oikeudenkäynnin kulku. Nykyisen oikeudenkäyntimenettelyn kannalta sen turvaamistoimenpiteillä ja niitä koskevien ja niihin liittyvien säännösten tulkinnalla ja soveltamisella on siten suuri merkitys. Näistä syistä on perusteltua ottaa uudelleen harkittavaksi kysymys siitä, voidaanko ja minkälaisissa tilanteissa vankilassaolo hyväksyä lailliseksi esteeksi.

7. Korkein oikeus toteaa, että vankeinhoitoviranomaiset voivat yleensä toimittaa ja tarvittaessa myös toimittavat rangaistuslaitoksessa olevan tuomioistuimeen kuultavaksi. Vankeusrangaistuksen suorittamisen sinänsä ei siten voida katsoa estävän haastettua saapumasta tuomioistuimeen, vaikka saapuminen edellyttääkin viranomaisten myötävaikutusta. Haastetun velvollisuus on pyrkiä kaikin keinoin noudattamaan hänelle haasteessa annettua kutsua saapua tuomioistuimeen. Siten hänen tulee toimia mahdollisuuksien mukaan niin, että myöskään vankilassaolo ei ole esteenä oikeuteen saapumiselle. Näin ollen käsittelypäivän osuessa ajankohtaan, jolloin haastettu tietää olevansa rangaistuslaitoksessa, hänen tulee välittömästi ilmoittaa tästä seikasta tuomioistuimelle, joka voi ryhtyä toimenpiteisiin haastetun tuomiseksi käsittelyyn. Haasteen yhteydessä haastettu on saanut tiedon myös poissaolon varalta asetetusta uhkasakosta ja samalla siitä, että oikeudenkäynnistä poisjääminen johtaa uhkasakon tuomitsemiseen. Hänen tulisikin siten myös oman etunsa vuoksi ilmoittaa viimeistään vankilaviranomaisille ennen vapaudenmenetystä saamastaan haasteesta, jotta hänet voitaisiin toimittaa tuomioistuimeen tai ainakin ilmoittaa oikeudelle vankilassaolosta johtuvasta esteestä.

8. On mahdollista, että vapaudenmenetykseen liittyvät olosuhteet muodostuvat sellaisiksi, ettei asianomaisen voida kohtuudella edellyttää ilmoittavan haasteesta vankilaviranomaisille tai esteestä tuomioistuimelle. Yleensä vankilassaolosta johtuva este on kuitenkin perusteltua hyväksyä lailliseksi vain silloin, kun selvitetään, että haastetun toimittamista tuomioistuimeen ei syystä tai toisesta ole voitu järjestää. Tämän mukaan vankilassaolo ei merkitse laillista estettä silloin, kun tuomioistuimeen toimittaminen on jäänyt toteutumatta haastetusta itsestään johtuvasta syystä esimerkiksi hänen laiminlyötyään ilmoittaa haasteesta.

9. A on ollut 13.12.2002 - 24.7.2003 suorittamassa vankeusrangaistusta Suomenlinnan työsiirtolassa. Tänne saadusta rikosseuraamusviraston lausunnosta ja siihen liitetystä vankilan selvityksestä ilmenee, että työsiirtolaan saapumisen yhteydessä täytetyn vastaanottolehden ja avolaitoksen nimikortin mukaan A, joka on allekirjoittanut sanotut asiakirjat, ei ole työsiirtolaan saapuessaan ilmoittanut henkilökunnalle 21.11.2002 saamastaan kutsusta saapua hovioikeuden pääkäsittelyyn 16.12.2002, vaikka sanotuissa asiakirjoissa nimenomaan kysytään, onko asianomainen haastettu tuomioistuimeen. A ei ole ennen pääkäsittelyä ilmoittanut vankeusrangaistuksen suorittamisesta johtuneesta tosiasiallisesta esteestään myöskään hovioikeudelle, joka sekään ei ole voinut ryhtyä toimenpiteisiin A:n saamiseksi paikalle hovioikeuden pääkäsittelyyn.

10. Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus katsoo, että A:n poissaolo hovioikeuden pääkäsittelystä on johtunut hänen omista laiminlyönneistään ja että vankilassaoloa ei sen vuoksi voida tässä tapauksessa hyväksyä lailliseksi esteeksi.

11. A on vaatinut uhkasakon poistamista myös sillä perusteella, että sen määräämiselle ei ole tarvetta pääkäsittelyn peruunnuttua myös vastaajan pyynnön johdosta.

12. Tapauksessa sovellettavan oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 21 §:n 2 momentin (165/1998) mukaan uhkasakkoa ei tuomita, jos kysymys asianosaisen henkilökohtaisesta kuulemisesta raukeaa. Hovioikeus on 16.12.2002 peruuttanut pääkäsittelyn ja määrännyt uuden käsittelypäivän, jolloin pidettävään istuntoon A on kutsuttu saapumaan henkilökohtaisesti 500 euron sakon uhalla. Kun A:n henkilökohtainen kuuleminen ei siten ole rauennut, uhkasakon tuomitsemiselle on ollut peruste. Edellä 6 kohdassa keskitetyn oikeudenkäyntimenettelyn turvaamisesta lausuttu huomioon ottaen A:n esittämää syytä ei voida myöskään pitää oikeudenkäymiskaaren 32 luvun 1 §:ssä tarkoitettuna erityisenä syynä, jonka perusteella uhkasakkoa ei tulisi tuomita asetetun määräisenä.

Päätöslauselma

A:n valitus hylätään. Hovioikeuden päätöksen lopputulos jää siten pysyväksi.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Leif Sevón (eri mieltä), oikeusneuvokset Anja Tulenheimo-Takki, Erkki-Juhani Taipale, Riitta Suhonen, Kari Raulos (eri mieltä), Gustaf Möller, Mikko Tulokas, Lauri Lehtimaja (eri mieltä), Kati Hidén, Eeva Vuori, Kari Kitunen (eri mieltä), Mikael Krogerus, Gustav Bygglin, Liisa Mansikkamäki, Pauliine Koskelo, Pasi Aarnio, Mikko Könkkölä (eri mieltä) ja Juha Häyhä. Esittelijä Tarja Ryhänen-Dahlman (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeussihteeri Ryhänen-Dahlman: Korkein oikeus antanee seuraavan ratkaisun:

Hovioikeus on tuominnut oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 8 luvun 4 §:n nojalla A:n hänelle aikaisemmin asetettuun 350 euron uhkasakkoon sen vuoksi, että A oli laiminlyönyt noudattaa hänelle tiedoksiannettua kutsua saapua henkilökohtaisesti hovioikeuden pääkäsittelyyn 16.12.2002. Hovioikeuden tiedossa on ollut tällöin, että A oli aloittanut rangaistuksen suorittamisen 13.12.2002 Suomenlinnan työsiirtolassa. A ei ollut kuitenkaan ilmoittanut rangaistuksen suorittamisesta hovioikeudelle, jotta hänet olisi voitu toimittaa sinne pääkäsittelyyn. A ei myöskään ollut ilmoittanut vankilaviranomaisille saamastaan kutsusta.

Asiassa on kysymys siitä, onko A:lla ollut laillinen este saapua pääkäsittelyyn ja voidaanko hänet tuomita asetettuun uhkasakkoon.

Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 28 §:n 1 momentin mukaan laillinen este on sillä, joka sairauden tai yleisen liikenteen keskeytymisen vuoksi on estynyt noudattamasta kehotusta saapua tuomioistuimeen. Jos ilmoitetaan tai muutoin tiedetään muu este, tuomioistuimen asiana on tutkia, voidaanko este hyväksyä lailliseksi. Lain sanamuodon mukaan rangaistuslaitoksessa olo ei siis ole ilman muuta laillinen este, vaan tuomioistuimelle on annettu valta harkita, voidaanko sellainen este hyväksyä lailliseksi.

Korkein oikeus on katsonut täysistuntoratkaisussaan 1976 II 46, että rikoksen johdosta aiheutunut vapauden menetys oli jo sellaisenaan laillinen este ilman sen arviointia, oliko vapautensa menettäneellä ollut mahdollisuus ilmoittaa ajoissa laitoksen henkilökunnalle kutsustaan saapua tuomioistuimeen. Merkitystä ei annettu myöskään sille, oliko vapautensa menettänyt ilmoittanut esteestään tuomioistuimelle. Tämä kanta on ollut oikeuskäytännössä vakiintunut eräitä yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta.

Laillista estettä ja poissaolon seuraamuksia koskevaa lainsäädäntöä ei ole muutettu sellaisella tavalla, joka antaisi perusteen poiketa pitkäaikaisesta ja vakiintuneesta oikeuskäytännöstä. Pelkästään oikeudenkäyntimenettelyn häiriöttömän kulun turvaamiseen liittyvät tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat eivät voi oikeuttaa tulkintateitse muuttamaan tätä oikeuskäytäntöä, koska kysymys on siinä rikosoikeudellisen seuraamuksen määräämiseen läheisesti rinnastettavissa olevasta asiasta.

Aikaisemmin omaksuttu laintulkinta on lisäksi omiaan turvaamaan uhkasakkokäytännön ennustettavuuden, kun esteilmoitusten laiminlyöntien syitä ja seurauksia ei tarvitse tapauskohtaisesti selvittää. Vapautensa menettäneiden läsnäolon turvaaminen oikeudenkäynneissä voi sitä paitsi olla tarkoituksenmukaisempaa toteuttaa julkisen vallan omin toimin, kuten viranomaisten ja tuomioistuinten välistä tiedonkulkua lisäämällä, kuin muuttamalla pitkäaikaista oikeuskäytäntöä siten, että vapautensa menettäneet kantavat entistä enemmän vastuuta tuomioistuimeen saapumisvelvollisuudesta ilmoittamisesta.

Edellä sanotun perusteella Korkein oikeus katsonee, että A:lla on ollut laillinen este olla poissa hovioikeuden pääkäsittelystä 16.12.2002 ja ettei häntä olisi sen vuoksi tullut tuomita hänelle 23.10.2002 asetettuun uhkasakkoon. Hovioikeuden päätös kumottaneen ja uhkasakko poistettaneen.

Oikeusneuvos Könkkölä: Hyväksyn mietinnön.

Oikeusneuvokset Kitunen, Lehtimaja, Raulos ja presidentti Sevón olivat kukin vuorollaan samaa mieltä kuin oikeusneuvos Könkkölä.